|
Sukupuolikasvatus on aihe joka puhuttaa tällä hetkellä vanhempien keskuudessa. En ota siihen varsinaisesti kantaa, koska en ole minkään terveyteen liittyvän alan asiantuntija. Jätän ne puheenvuorot viisaammille. Yhden toisen alan asiantuntijaksi kyllä väittäisin itseäni: vaatetuksen. Vaatteet on mun mielestä ehkä maailman mielenkiintoisin asia. Innostuin niistä jo lapsena kun aloin tehdä barbeilleni mitä kummallisimpia pukineita äidin ompeluksista ylijääneistä tilkuista. Alavalinnastani ylipäätään on äitiäni kiittäminen. Äiti opetti minut ompelemaan, neulomaan, parsimaan ja korjaamaan asioita, ja nimenomaan kannusti käsillä tekemiseen. Nämä taidot toivon myös voivani siirtää tyttärelleni.  Ompelijana ja vaatetusmuotoilijana olen luonnollisesti ommellut lapselleni vaatteita. Viimeisimpänä tein hänelle tummanvihreän mekon collegekankaasta, jota minulla sattui olemaan. Huomasin hetken miettiväni, että kyseinen sävy ei tosiaan ole siitä prinsessamaisimmasta päästä. Päätin kuitenkin käyttää sitä kangasta, koska se oli niin lämmintä ja meidän talossa on talvella viileää. Pyrin muutenkin käyttämään aina niitä kankaita, joita minulla on varastossa ennen kuin ostan uutta, koska muuten kankaita pursuaa kohta tietokoneen prosessoristakin. Nyt kun tarkemmin ajattelen, me ei oikeastaan edes kutsuta pientä tyttöämme prinsessaksi. Me kutsutaan häntä viidakkovekara Adaksi, keppostelijaksi, peikoksi, tonttutytöksi. Ne ovat nimityksiä, jotka kuvaavat häntä tällä hetkellä parhaiten. Hän on ilkikurinen naureskelija, rasavillimäinen kiljahtelija. Valittiin hänen huoneeseensakin viidakkokuosinen tapetti. Ajateltiin, että se on lapsen mielestä kiinnostavampi kuin yksivärinen tai geometrinen. Poikalasten vaatetukseen liittyy ehkä enemmän ennakkoluuloja kuin tyttölasten. Jos pojalla on päällään vaaleanpunaista, siitä tulee ehkä helpommin huomautuksia kuin että jos tytöllä on päällään sinistä. Se on minusta aika ikävää, koska mielestäni väreillä ei ole sukupuolia. Niin kuin ei vaatteillakaan, tai leluilla. Ajattelen, että lasta pitäisi kannustaa leikkimään sillä, millä häntä kiinnostaa leikkiä. Ja pitämään vaatteita, joissa hän viihtyy (säävarauksella tietenkin!).
Oma vaatefilosofiani on tällä hetkellä hyvin äitimäinen: käytännöllisyys ja laatu edellä. Ollaan saatu tosi paljon vauvan- ja lastenvaatteita ilmaiseksi tutuilta, joiden lapset on kasvaneet niistä ohi. En ole valikoinut hirveästi, onko joku tyttöjen tai poikien vaate. Jos vaate on laadukas niin väliäkö sillä? Lastenvaatteissa mulle on tärkeää, että ne kestää pesua ja niissä on hyvä leikkiä. Sisävaatteissa suosin luonnonmateriaaleja (esim. luomupuuvilla) ja ulkovaatteissa tietenkin teknisiä materiaaleja. Helppo puettavuus on myös plussaa. Haalareissa vetoketjun pitää ehdottomasti mennä alas asti toista jalkaa pitkin. Omissa vaatevalinnoissani pätee vähän samat periaatteet: laadukkuus, lämpimyys (mua palelee AINA) ja käytännöllisyys. Mielellään second handia/kierrätettyä ja jos on ostettava uutena, niin kotimaista. Mitkä on teidän suosikkimerkit lastenvaatteissa ja miksi? Siinä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona
0 Comments
Body positive movement, eli vapaasti suomennettuna kehopositiivisuus, on tuonut helpotusta monille oman kehonkuvansa kanssa kamppaileville. Olen kuitenkin itse kokenut, että tämä liike koskee vain ylipainoisia. Olen hoikka ihminen. Olen ollut sitä aina. Käytän sanaa hoikka, koska inhoan sanaa laiha. Se on hoikille ihmisille vähän kuin läski ylipainoisille. Haukkumanimi. Lapsena sain kuulla tästä jatkuvasti, en pelkästään muilta lapsilta vaan aikuisiltakin. En siis omilta vanhemmilta, vaan esim. muiden lasten vanhemmilta. Siis mulle ei vieläkään mene kaaliin miten aikuinen ihminen voi olla niin julma että kommentoi lapsen vartaloa. Kasvavan, kehittyvän lapsen vartaloa. "Sää oot niin laiha että eikö sua syötetä tarpeeksi?" "Sinähän lähdet tuulen mukaan!" "Syöhän jätskiä niin lihot vähän!" Sairasta. Ala-asteen lopulla luokan pojat alkoivat myös kommentoimaan mun olemusta. Sanottiin tikuksi ja luurangoksi. Koulun diskossa tanssin kerran hitaita jonkun pojan kanssa ja olin vähän ihastunut. Seuraavalla viikolla kuulin kun sama poika kertoi musta muille pojille, että: "Sillä ei ollut persettä". Olin täysin varma siitä että olin niin ruma, ettei kukaan koskaan haluaisi seurustella mun kanssa. Kun sulle kerrotaan sun koko elämän ajan, että olet ruma ja vääränlainen, sitä alkaa itsekin uskomaan siihen. Uskon, että suurin osa meistä olisi aivan tyytyväisiä kehoonsa, ellei jostain ulkopuolelta tulisi jatkuvasti viestiä, että et riitä sellaisena kuin olet. En minä lapsena ymmärtänyt, miksi minua kommentoitiin. Mietin, että olenko tehnyt jotain väärää. Miksen kelpaa? Mulla kesti ihan hirveän kauan, aikuisuuteen asti, kääntää tuo muiden mulle luoma kehonkuva positiiviseksi ja alkaa viihtymään omana itsenäni. Aikuisena vasta ymmärsin, että niillä kommentoijilla oli varmaan itsellä huono olla eikä syy ollut minussa.  Raskauden aikana mun paino nousi 17 kiloa. Se oli jotenkin tosi hämmentävää ja tuntui paljolta. Toki iso osa siitä meni kasvavaan mahaan, mutta myös muualle kehoon. Käsissä, jaloissa ja kaksoisleuassa tuntui ylimääräistä. Ei enää tuntunut omalta itseltä. Tästä tuli ihan uudenlainen stressi: miten saisin raskauskilot pois lapsen syntymän jälkeen? Kaipasin vanhaa kehoani tosi paljon, sitä josta olin kovalla vaivalla oppinut tykkäämään.
Äitini sanoi, että älä huoli, kilot karisevat kun imetät. Tässä(kin) asiassa äiti oli oikeassa. Lisäksi ei ollut enää aikaa syödä ja vauvaa piti kärrytellä tuntikausia että hänet sai nukahtamaan. Tehokasta. Paino laski nopeasti siihen, mitä se oli ennen raskauttakin ja vähän alle. Keho tosin ei ollut enää sama. Varsinkaan sen jälkeen, kun imetys piti lopettaa. Ne pienetkin tissit, jotka minulla oli ennen raskautta, olivat nyt poissa. Ne siirtyivät navan kohdalle ja muuntautuivat pieneksi pömppömahaksi. Kehoni ei ole ollut enää minun omaisuutta lapsen saamisen jälkeen. Se muuttui kahvilaksi, kantajaksi, sylittelykoneeksi, raapimapuuksi ja pomppulinnaksi. Harvassa on ne hetket, kun siinä ei roiku kiinni pieni ihminen. Olo on ollut ohut, vanha ja kulutettu. Kun olen nykyään katsellut peilistä itseäni, olen ajatellut, että kyllähän tämä keho on ihan hyvä on siihen nähden, miten ison työn se on tehnyt. Se on kasvattanut uutta elämää 9 kuukautta ja viikon ylikin. Puskenut sen ulos maailmaan. Ruokkinut pientä sen nelisen kuukautta. Nostellut, hyssytellyt ja kanniskellut. Lapseni tuskin miettii sitä, että luut tuntuvat halatessa, hän tarvitsee vain turvaa ja lämpöä. Ja sitähän riittää. Annan mitä vain hän tarvitseekaan. Muiden ihmisten mielipiteet mun ulkonäöstä eivät enää kiinnosta juurikaan. Silti joskus kaipaan aikaisempaa kehoani. Minullakin on oikeus siihen, vaikka en olekaan ylipainoinen. Kenellä tahansa voi olla hankalaa omassa vartalossaan, vaikka näyttäisi miltä. Ihmisten pitäisi lopettaa kaikenlainen toisten kehojen kommentointi. Koskaan et voi tietää, miltä tuntuu kävellä toisen kengissä, ja luultavasti jokainen meistä käy sisällään jonkinlaista taistelua. Ei lisätä vettä enää siihen myllyyn. Tässä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona Vietämme ensimmäistä joulua kolmen hengen perheenä! On hassua ajatella, että viime vuonna Ada vasta poukkoili minun mahassa. Nyt hän poukkoilee kovaa vauhtia täällä ulkopuolella, ja siitä syystä joulukuusikin jäi laittamatta ettei kaadu pienen niskaan. Oon tässä koittanut mietiskellä, miten Adalle selitetään joulu, kun en kuulu kirkkoon (eikä Ada) enkä välittäisi Adalle kauheasti Jeesuksesta juttuja kertoilla. Jouluhan on keskitalven juhla, jota on kyllä juhlittu ennen Jeesustakin. Muistan, että oman lapsuuden jouluissa oli tietenkin tärkeintä ne lahjat. Mutta sekään ei oikein istu omiin arvoihin, että joulupukki jakaa lahjoja vain kilteille lapsille. Kyllä itkeä saa ja meluta saa.  Omassa lapsuudessa kristinusko liittyi vahvasti jouluun, vaikka meidän perhe onkin siitä vähiten uskonnollisesta päästä. Päivähoidossa, eskarissa ja koulun alaluokilla jotenkin painotettiin tosi paljon sitä Jeesuslapsen syntymää. Meillä oli 1. ja 2. luokan opettajana sellainen todella harras vanhempi naisopettaja, ja joka aamu aloitettiin laulamalla virsiä, ei pelkästään jouluna. Joulun lähestyessä hartaat jutut oikein karkasi käsistä, ja koulun joulujuhlassa esitettiin joka kerta jouluevankeliumi. En tiedä, miten nykyään kouluissa hoidetaan nämä, mutta itselle tuntuu ylipäätään tosi vieraalta korostaa tämmöisiä tarinoita. Joulupukki oli minusta lapsena tosi pelottava hahmo. Menin joskus sitä sängyn alle piiloon. Vähän isompana se oli myös vähän kiusallinen. Kun aloin tajuamaan, ettei joulupukkia ole olemassa, koitin aina arvailla, että kukahan naapurin setä siellä parran alla on. Sitten se tuntui oudolta, että naapurin setä antaa valeasussa lahjoja. Ada vierastaa tälläkin hetkellä kaikkia parrakkaita miehiä, niin mitenhän sitten tulevina vuosina. Jos se joulupukki pelottaa ja itkettää niin ei sen sitten välttämättä tarvitse tulla. Tänä jouluna tosiaan ei ole vielä painetta näistä jutuista. Vietetään joulu mukavasti isovanhempien ja minun sisarusten kanssa ja nautitaan hyvästä ruuasta. Tänä vuonna ei itsellä ole edes mitkään työasiat mielessä, niin fiilis on jopa ihan rento. En ottanut isoja paineita joulusiivouksesta tai lahjoista. Kun on lapsi joka ei osaa kävellä, mutta on valmis halkaisemaan päänsä sekunnin murto-osassa niin kyllä siinä tehtävälista jää pakostakin aika lyhyeksi :D  Haluaisin opettaa Adalle ettei joulussa ole tärkeintä lahjat, vaan yhdessäolo. Tämä on varmaan hyvin sinisilmäistä toiveajattelua ensimmäisen lapsen äidiltä, mutta saahan sitä haaveilla?
Miten teillä vietetään joulua? Mitä perinteitä teidän jouluun liittyy? Siinä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona Todella moni asia on vauvan kanssa mennyt eri tavalla kuin olin ajatellut. Tähän vaikutti omalta osaltaan se, ettei meidän lähipiirissä ole kenelläkään vauvaa, eli sitä todellisuutta ei ole päässyt missään näkemään. Siksi onkin jopa hauskaa miettiä, mitkä ne omat odotukset oli, kun ne perustui ihmisten kertomuksiin (jotka aika oli kullannut) ja somessa nähtyihin juttuihin. Varoitus: Sisältää realistisia kuvauksia synnytyksen jälkeisestä elämästä! 1. Vauvan kanssa liikkuminen Ajattelin, että sporttisena vaunuttelisin vauvan kanssa kaikkialla, termarimuki kädessä ja äänikirja korvanapissa. Tähän toki vaikutti korona, mutta suurin este kotoa lähtemiselle oli se, että synnytyksestä palautumiseni oli todella hidasta. Minulle tehtiin synnytyksessä episiotomia (googleta omalla vastuulla, jos et tiedä mitä tämä tarkoittaa) ja leikkaushaavan paranemiseen meni NELJÄ_HITON_KUUKAUTTA. Kärsin siis neljä kuukautta karmeista kivuista ja jouduin päivittäin popsimaan särkylääkkeitä kuin karkkia. En pystynyt istumaan, seisomaan tai kävelemään kovin pitkälle normaalisti. Kivut yltyivät vauvan vaippaa vaihtaessakin niin koviksi että välillä piti huutaa mies paikalle hoitamaan homma loppuun. 2. Imetys Imetyksestä ei puhuttu neuvolassa sanaakaan raskausaikana. Olin vain kuullut, että äidinmaito on vauvan parasta ravintoa ja että imetys on maailman luonnollisin asia. Ajattelin että sehän on sitten varmaan kuin pyörällä ajo: siitä vain satulaan ja menoksi. Voisin myös imettää rohkeasti julkisesti ja rikkoa tabuja! Noh, todellisuus paljastui synnärillä heti kun vauva asetettiin tissille syntymän jälkeen. Eihän sieltä tyhmästä tisusta mitään tullut! Kätilöt kertoivat, että maidon nousemiseen voi mennä pari päivää ja vauvan imeminen käynnistää sen. Siinä sitten monta päivää odoteltiin että milloin sitä maitoa tulisi ja sinä aikana vauva ehti lussuttaa tissit ihan vereslihalle. Ensimmäiset pari viikkoa koko homma sattui niin että kyynelet nousivat joka kerta silmiin ja temppuiltiin kaiken maailman rintakumien, tyynyjen ja imetysasentojen kanssa. Suurin mysteeri oli milloin vauva söi aktiivisesti ja milloin vain liikutteli huulia. Kesti todella kauan että imetyksestä tuli edes jollain tasolla helppoa. Ei todellakaan niin kuin pyörällä ajo!  3. "Vauvat vaan syö ja nukkuu!"
Tiesin, että yöherätyksiä tulee, mutta minähän otan torkkuja silloin kun vauvakin nukkuu! Niin. Minun vauvani söi muttei nukkunut. Hän nukahteli kyllä syliin, mutta aina kun hänet yritti nostaa sänkyyn tai unipesään, hän havahtui hereille ja vaati lisää maitoa. Yöunille hänet piti aina nukuttaa sylissä heiluttamalla ja tätä heilutusta piti tehdä tuntikausia. Edellisessä postauksessa tätä vähän sivusinkin. Oli meillä lyhyen lyhyt aika, jolloin hän suostui nukkumaan ulkona vaunuissa jopa parin tunnin päiväunia, mutta se taito romuttui kun hän oppi kääntymään selältä mahalleen 2,5 kuukauden ikäisenä. Hän oli alusta asti virkku tapaus ja halukas tutkimaan maailmaa. 4. Kantoliina "Jos vauva ei nuku kuin sylissä, laita hänet kantoliinaan!" Ajattelin että tuohan on tosi kätevää ja luonnonmukaista. Hommasin parikin erilaista kantoliinaa valmiiksi. Samalla saisin tehtyä kotitöitä! P*skan marjat. Vauva huusi aina liinassa täyttä kurkkua kunnes hänet otettiin pois. Yrityksiä oli kyllä monta. 5. Vauvakupla Tämä paljon puhuttu vauvakuplakin oli hyvin erilainen, mitä olin kuvitellut. Toki ihailimme pientä prinsessaamme tuon tuosta ihan rakastuineina. Mutta uusina vanhempina ihastusta vielä voimakkaampi tunne oli epävarmuus ja pelko. Mitä jos se lakkaa yöllä hengittämästä? Mitä jos sillä on liian vähän vaatetta? Mistä tunnistaa refluksin? Entä allergian? Ei me tiedetty yhtään miten vauvan kanssa ollaan. Kuplaamme kuului hirveä määrä googlettelua siitä, mikä on vauvalle normaalia käytöstä. Siihen kuului myös hirveitä hormonimyrskyjä, kiukuttelua, itkukohtauksia ja tiuskimista. Molempien tunteet olivat pinnassa. Itsellä vieläkin. 6. Sormiruokailu Kun neiti pääsi puolen vuoden ikään, ajattelin että nythän me aloitetaan se sormiruokailu! Se kun kuulemma kehittää suun ja käsien motoriikkaa. Meidän neidistä tulee niin fiksu ja taitava! Siis hän on kyllä fiksu ja taitava. Erityisen taitava heittämään ruuat lattialle. Hän on nyt kohta 9kk ikäinen eikä sormilla omin avuin syöminen vieläkään kiinnosta. Päinvastoin, hän oksentaa heti jos hänen suuhunsa eksyy jotain jauhelihamurusta isompaa. Ruuan pitää olla hienoa sosetta, että se menee alas. Sitäpaitsi syöminen on tapahtumana niin tylsä, että hänellä pitää aina olla kädessä joku lelu jolla hän saa viihdyttää itseään samalla kun hänelle syötetään salakavalasti sitä sosetta. Jossain sanottiin, ettei lapselle saa antaa ruokapöytään lelua, mutta aivan sama. Ilman sitä lelua hän ei söisi mitään, ja hänen painonsa on ollut koko ajan miinuskäyrällä. 7. Loppukevennyksenä miehen kontribuutio aiheeseen: "Pelkäsin etukäteen niitä vauvan eritteitä. Että mitä jos yököttää niin paljon, etten pysty vaihtamaan vaippoja. Se pelko kyllä hälveni äkkiä!" Siinä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona Tällä hetkellä hyvin. 8kk hulinat näkyy silloin tällöin nukahtamisajan pituudessa ja öisinä höpöttelyinä, mutta uskon näiden olevan ohimeneviä vaiheita. Jos Ada herää yöllä, hän osaa 9 kertaa kymmenestä nukahtaa itse uudelleen ilman lohdutteluja. Meidän unirytmi on seuraavanlainen: Ada herää 6:30-7:00 Aamupäikkärit 9:30-10 Lounasunet 12:30-14:30 (15 jos unta riittää) Yöunille 19 mennessä Miten tähän ollaan päästy? Suurin vaikuttaja on ollut maaginen unikonsultti Teija Kautto / Uneksija.fi. Hänen kanssaan ollaan soiteltu yksi konsultointipuhelu ja muuten olen hyödyntänyt hänen Instagramissa jakamiaan vinkkejä. Lisäksi on tapahtunut pari onnekasta sattumaa sekä paljon sinnikästä harjoittelua. Haluan todellakin painottaa, että kerron tässä postauksessa vain meidän kokemuksistamme, ja joku juttu mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Vauvat ovat yksilöitä. En ole alan ammattilainen enkä anna neuvoja tai suosituksia toisille. Taustaa:
 Kehitys:
Alettiin harjoitella itsenäistä nukahtamista syliin-sänkyyn -unikoulumetodin avulla reilu 4kk ikäisestä lähtien. (Ennen tätä Ada nukahti vain sylissä heiluttamalla, ja tätä heilutusta piti tehdä joskus jopa kolme tuntia, apua!) Eli aina kun Adalla pääsi itku yltymään, nostin hänet syliin ja kun hän oli kunnolla rauhoittunut, laskin hänet takaisin sänkyyn ja sanoin unilauseen: "Nyt nukutaan, hyvää yötä". En missään tapauksessa antanut itkun yltyä kovaksi. Pikkuhiljaa hän tottui siihen, ettei häntä hytkytetä uneen. Unipupusta tuli tärkeä. Luovuimme tutista viiden kuukauden ikäisenä. Sitä piti välillä nostella suuhun yöllä tunnin välein. Tässäkin käytettiin tuttua syliin-sänkyyn -metodia. Ensimmäisenä iltana huutoa kesti tunnin verran, mutta jo seuraavina iltoina paljon vähemmän. Äkkiä se tutti unohtui ja unipätkät pitenivät kertaheitolla. Näihin aikoihin Ada söi öisin kaksi kertaa eikä enää heräillyt syöttöjen välissä. Otettiin myös käyttöön white noise kaikilla unilla. Öisinkin se hurisee koko yön. Meillä on siis tätä varten ilmainen sovellus iPadilla. Viiden ja puolen kuukauden kohdilla vähensin syötöt yhteen. Kuuden ja puolen kuukauden kohdilla Ada alkoi nukkua yöt aikalailla putkeen, tai jos heräsi niin nukahti pian itse uudelleen eikä enää vaatinut maitoa. Seitsemän kuukauden ikäisenä siirrettiin Ada nukkumaan omaan huoneeseensa, sillä heräilin itse jokaiseen tuhahdukseen minkä hän päästi nukkuessaan. Meidän oma makkari on Adan huonetta vastapäätä ja huoneiden ovet ovat auki. Kuullaan siis jos hän alkaa itkeä tai on joku hätä, mutta jokainen tuhahdus ei herätä meitä eikä Ada herää meidän ääniin. Päiväunet: Päikkärit ovat vaatineet meillä jopa enemmän harjoittelua kuin yöt. Ada oli pitkään catnapper, eli heräsi jokaisen unisyklin (40-50min) jälkeen eikä enää nukahtanut uudestaan. Tässä käytin ensin syliin-sänkyyn -metodia, mutta nykyään vaan pistäydyn taputtelemassa masun päältä, koska syliin-sänkyyn sai vaan itkun yltymään. Nykyään hän useimmiten osaa jo yhdistää unisyklit, mutta noin kerran viikossa päikkärit jäävät liian lyhyiksi. Teen pistäytymistä kasvavilla minuuteilla: ensin kuuntelen itkua 1min, sitten 2min, 3, 4, 4, 4... Jos sama toistuu seuraavana päivänä niin sitten jatkan viiteen minuuttiin asti jne. Siirryttiin pikkuhiljaa kolmista päiväunista kaksiin 7,5kk-8kk -ikäisenä. Tärkeät pointit:
Apuvälineitä:
Nämä ovat tosiaan jutut, jotka meillä ovat toimineet. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta yritin nyt tiivistää tämän järkevästi. Saa kysyä, jos jäi jotain kysyttävää! Mutta jos teillä on ongelmia nukkumisen kanssa, suosittelen lämpimästi kääntymään ammattilaisen puoleen! Ja matalalla kynnyksellä, koska uni on meille kaikille elintärkeää. Tässä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona Kiva kun löysit tänne! Tämä on Päivän Kakkaroita-blogi. Ei mikään ruusuntuoksuinen vauvakupla. Lähinnä kakanhajuinen. Esittelyt on varmaan paikallaan. Moi oon Oona, 29-vuotias oululainen äiti. Esikoistyttäremme Ada syntyi maaliskuussa 2020, eli hän on tätä kirjoittaessani 8 kuukautta vanha. Meitä on siis kolme: minä, mieheni ja Ada. Asutaan vanhassa omakotitalossa jota remppaillaan aina tilaisuuden tullen. Olen koulutukseltani ompelija ja muotoilija (amk), mutta olen tehnyt vähän kaikenlaista oman alan työpaikkojen puuttuessa. Enpä olisi uskonut, kun tein positiivisen raskaustestin, että vauvavuodesta tulisi tällainen. Tai no, eipä oikein kukaan varmasti osannut odottaa että vuonna 2020 ei voi mennä mihinkään, tavata ketään tai että suosituin asuste olisi räkäinen kasvomaski. Nyt eletään vuoden viimeistä kuukautta, ja takana on heittämällä elämäni rankin ja yksinäisin vuosi. Mutta myös opettavaisin ja palkitsevin. Meillä kävi kuitenkin todella hyvä tuuri kun Ada syntyi: mieheni sai olla mukana koko synnytyksen ajan ja päästiin perhehuoneeseen jossa vietettiin ensimmäiset kolme päivää ja yötä yhdessä. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. Erityisherkkänä ihmisenä en osaa edes kuvitella, että olisin joutunut olemaan erossa miehestäni ennen synnytyksen ponnistusvaihetta. Minulla oli aivan äärettömän kipeitä supistuksia yli vuorokauden ja luulin ihan oikeasti, että kuolen siihen kipuun. Teen tästä synnytyskertomuksesta vaikka oman postauksen myöhemmin. Joka tapauksessa, kun lähdettiin sairaalasta, kaikki pistettiin kiinni. Mieheni ei saanut tulla hakemaan meitä osastolta vaan joutui odottelemaan sairaalan ovella kun minä raahustin sinne sairaalakassien ja vauvan kanssa. Ne jotka tulivat sen jälkeen synnyttämään, saivat tukihenkilönsä paikalle vain ponnistusvaiheeseen ja sitten he jäivät yksin vauvojensa kanssa. Pahimmat koronarajoitukset tulivat siis voimaan pari päivää Adan syntymän jälkeen. Meille ei tullut ketään vieraita pariin ensimmäiseen kuukauteen. Lahjat jätettiin ovelle ja vauvaa sai nopeasti vilkaista ovelta monen metrin päästä. Päivät ja yöt sekoittuivat toisiinsa imettäessä. Minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta vauvoista saati sitten vastasyntyneistä. Lähes kenelläkään meidän lähipiirissä ei ole lapsia. En tiennyt miten imetetään, en tiennyt miten vauva saadaan nukkumaan. Googlasin vimmatusti vauvan käyttöohjeita samalla kun vauva söi. Tai luulin sen syövän. "Miksi vauva ei nuku", "Mistä tiedän että vauva saa tarpeeksi ravintoa" yms. Soittelin omalle äidilleni ja kyselin neuvoja. Kävi ilmi, että 90-luvun jälkeen moni asia on (yllättäen) muuttunut eikä äitikään muistanut kovin tarkasti meidän lasten vauva-aikaa. Näin jälkeenpäin en kyllä ihmettele, hyvä että tässä aivosumussa muistaa edes oman nimensä. Äiti oli ja on silti edelleenkin korvaamaton tuki vaikka satojen kilometrien päässä toisistamme asutaankin. Korona on vaikuttanut myös meidän tukiverkostoon hyvin negatiivisesti. Mieheni äiti asuu lähellä, mutta on töissä Ruotsin puolella, jossa on ollut jatkuvasti tautitapauksia. Hän ei ole pystynyt kertaakaan hoitamaan Adaa. Mieheni isä taas asuu pääkaupunkiseudulla, joten sieltä päin ei hoitoapua ole ollut mahdollista saada. Oma isäni on ollut lapsenvahtina kaksi kertaa niin että olemme päässeet mieheni kanssa käymään syömässä. Muutenkin itselleni avun pyytäminen on jotenkin aivan hirveän vaikeaa. Ajattelen, että itsepä olen lapseni tehnyt, eikä muilla ole mitään velvollisuutta häntä kaitsia. Sitäpaitsi aina kun olen hänestä erossa, vaikka vaan kaupassa, mietin jatkuvasti, että mitähän vauvani tekee nyt ja onhan hänellä kaikki hyvin. On todella vaikea nauttia omasta ajasta kodin ulkopuolella. Vauva-aktiviteetitkin jäivät meillä ihan olemattomiksi. Vauvauinti jäi kokonaan välistä ja kerhossa päästin syksyllä käymään kaksi kertaa ennen kuin taas tautitapaukset lisääntyivät. Ei tullut ystävystyttyä muihin vanhempiin sitäkään kautta. Mutta tosiaan, vaikka vuosi ollut rankka, koitan ajatella, että ainakin minulle ja miehelleni on muodostunut vauvan kanssa supervahva yhteys. Mieheni on pystynyt hyvin tekemään etätöitä ja auttelemaan varsinkin ruuanlaitossa. Höpötellään yhdessä joka päivä ja ihastellaan tyttömme hymykuoppia. Niin monesta asiasta voi olla kiitollinen.  Millainen teidän koronavuosi on ollut? Mistä olet kiitollinen? Mikä harmittaa? Saa avautua!
Siinä päivän kakkarat, rauhaa ja rakkautta! -Oona |
Minä29-vuotias tuore äiti kertoilee elämästä ruuhkavuosien alkutumuissa. 
Archives |
RSS Feed
